tiistai 13. kesäkuuta 2017

KUN EPÄONNISTUMISET VALTAA MINÄKUVAN

Otsikossa mainitut epäonnistumiset, joita oon saanut pohtia ja työstää tänä keväänä ja kesänä normaalia enemmän. Oikeastaan asia on mulle uusvanha, koska viimesimmät kuukaudet on ollu ihan järjettömän kuormittavia syystäkin ja en tiedä onko mun itseluottamus saanut siinä sivussa vähän säröjä pintaakin syvemmälle, kun ajatukset tuntuu harhailevan pitkiäkin aikoja vaan ja ainoastaan niissä omissa epäonnistumisissa. Ajatusmaailma on ollut luokkaa minä oon yhtä kuin mun epäonnistumiset. Haluaisin kovasti uskoa, että tää on taas vaan jonkin sortin henkisen kasvun vaihe. Titteli, joka oman mielen syövereistä on liimattuna mun otsaan tällä hetkellä, tuntuu vaikuttavan kaikkeen mun tekemiseen. On muuten hassua, että ainoo asia, mihin se ei vaikuta, on sisällön tuotto blogin puoleen. Jotain positiivista edes.


Se piste, missä mun itseluottamus kyhäili viimeset vuodet, on ollu mulle jotain ihan käsittämätöntä. Mietinkin, että miten se epävarmuus tekemisessä oli muuttunut lähinnä rohkeudeks tilanteissa, jotka olis aikasemmin ollut ihan käden ulottumattomissa ja mulla vaan oli niin varma olo kaikesta; musta itsestä ja tulevaisuudesta. Tänä keväänä kaikkien tekijöiden summa on saanut mut miettiin ja kyseenalaistaan kaikkea ja ollaan palattu ainakin osan matkasta takaspäin kohti samaa lähtöviivaa kuin viitisen vuotta sitten. Yhtäkkiä ulkopuoliset tekijät vaikuttaa ihan liiaks mun omaan oloon, että oikein kauhistuttaa, vaikka just viime syksynä olisin tilanteessa vaan tuhahtanut ja jatkanu sitä, mitä ikinä teenkään hyvillä mielin, miettimättä sen kummemmin muiden mielipiteitä ja epäonnistuessa yrittänyt vaan päättäväisesti uudestaan. En tosiaan tiedä, mikä henkisellä puolella on niin muuttunut tästä, että epäonnistumiset ainoastaan vaan lannistaa.


Viime aikoina oon yhä enemmän kiinnittänyt huomioo siihen, että suhteessa muihin en tunne itseeni enää läheskään yhtä lahjakkaaks tai spesiaaliks. Aiemmin mun ajatusmaailmana oman itseni ja muiden suhteen oli se, että jokainen meistä (jopa minä) on spesiaali, koska mulla on jotain, mitä sulla ei ja toisinpäin sekä ylipäätään se kokonaisuus millanen sä oot ja millanen mä oon pitää sisällään niin paljon eroavaisuuksia, joten ihmiset ei edes voi olla verrattavissa toisiinsa. Tuntuu, että tällä hetkellä kaikki on vaan niin paljon parempia ja meikäläinen on korvattavissa. Ulkopuolisiin tekijöihin palaten tunnun etsivän myös muiden reaktioista ja vuorovaikutuksesta muiden kanssa just näitä merkkejä, jotka vahvistaa edellämainitun, mikä on alkanu ahdistaa mua ihan suunnattomasti ja oonkin yrittänyt jo opetella ulos tästä.


Mä oon pohtinut pääni puhki, että mites hitossa tästä noustaan ja pääsen luopuun näistä ajatuksista, mutta taitaa se ainoo keino näistä ajatuksista eroon pääsyyn olla vaan tekeminen. Tekeminen niin pitkään ja niin paljon, että huomaan taas epäonnistumisten olevan enää pelkästään se pieni, inhimillinen osa mua eikä ne määrittele mua millään tasolla; ei omissa eikä toivottavasti muidenkaan silmissä. Ehkäpä mun täytyy alkaa epäonnistuun yhä useemmin ja huomata, että ihan jokaista asiaa en opi tosta noin vaan, vaan jotkut jutut, ihmissuhteet sekä saavutukset vaatii vaan vähän enemmän panostusta ja opettelua. Kaikkee ei saa nassun eteen tarjottimella, se mun on opittava ja opittava myös elään sen asian kanssa tuntematta itteeni huonommaks ja huolimatta muista keltanokkana saa mun mielestä mokailla. Keltanokkana tuleekin mokailla oikein olan takaa ja oppia niistä virheistä! Ja musta tuntuu, että elämän kanssa ollaan vielä niin alkutaipaleella, että huolestuisin, jos kaikki sujuis kuin vettä vaan.

Ollaan semmosessa pisteessä, että tästä on joko suunta ylöspäin tai sitä vastoin alaspäin, mutta jos musta on kiinni, niin ainoona vaihtoehtona on noista ensimmäinen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti