keskiviikko 9. elokuuta 2017

TARINA ASUKUVIEN TAKANA

Harvemmin asukuvien takana on mitään sen suurempaa tarinaa, kun se perus, että päälle sattu kivat vaatteet ja halusin käydä ikuistamassa ne. Nää asukuvat taas oli itkun ja hermojen menettämisen takana. Se näkyy mun mielestä kuvistakin, että ne ei oo enää kovin kevein mielin otettu ja sen takia niistä suurin osa epäonnistukin, mutta halusin silti hyödyntää kuvat kerta niihin hikikarpaloita uppos niin kuumassa autossa istumisen tiimoilta kuin myös verisuonten posahdellessa, kun kaikki vaan alko raivostuttaan.


Tosiaan siis mulla oli tuona elokuisena kesäpäivänä toi mun punanen kukkamekko päällä ja mulla on ollu niin tarkka visio siitä, että millaset kuvat haluan sen kanssa sit aikanaan, kun se mun päälle eksyy ja asukuvausmahdollisuus siunaantuu. Meillä oli kumpaisellakin koko loppupäivä vapaata aikaa, joten päätettiin, että lähdetään oikein landelle ja mä suorastaan pakotin mun poikaystävän asukuvaileen, koska olihan mun nyt saatava ne kuvat vihdoin blogiin. Siinä on jo hyvät ainekset epäonnistuneelle reissulle.


Siitä se tarina maailman hirveimpään asukuvien ottohetkeen ei vielä silti startannut, vaan vasta siitä, kun en löytänyt mukamas mitään mieleistä taustaa. Tähänkin jouduin tyytyyn ja nyt jälkeenpäin mietin vaan, että mikä hitto mua vaivas tona päivänä, koska oikeastaan joka kolkka, missä ajeltiin, oli tosi samanlaista kuin näissäkin kuvissa ja missä vaan oltas saatu just sen mun vision mukaiset kuvat, mihin oltas pysähdytty. Toi taustahan oli just täydellinen eikä autojakaan siinä kulkenut ollenkaan, joten siinä olis jopa ihan rauhassa saanut ne kuvat napsia. Asukuvista olis tullut onnistuneet, jos niitä oltas otettu niin paljon enemmän ja erilaisia, koska nyt tosiaan niitä tuli napsittua vaan muutama, kun päätinkin, että ei käy, haluan parempaa.


Siitä me sit suunnattiinkin ettiin uutta asukuvauspaikkaa, mutta tuloksetta. Kun mikään ei vaan kelpaa. Mun poikaystävällä alko palaan pinna muhun ja en yhtään ihmettele, koska mä itekin olin niin turhautunu mun tyytymättömyyteen ja siihen, että halusin ne kuvat, mutta olin jo luovuttamassa, koska en tosiaan halunnu, että Henkalla menis koko päivä pilalle mun takia saatika sit, kun periaatteessa niiden kuvien takia päätettiin lähtee noille suunnille, eikä niistä jo otetuistakaan tullut mitään, joten semmonen hälläväliä -fiilis valtas mielen. Ja sen fiiliksen takia lähettiinkin suuntaan jo tutummille kulmille, jossa me vielä yritettiin nappasta muutamat kuvat, mutta nekin epäonnistu.

Tarinan opetuksena ehkä nyt se, että älkää olko niin vaativia ja pienistä vastoinkäymisistä huolimatta olkaa hyvillä mielin, koska noiden kahden summana saattaa kaikki mennä ihan mönkään. Nyt, kun mietin tota päivää, niin mua vaan lähinnä naurattaa.

4 kommenttia:

  1. Kiva postaus. Itsellä välillä niin tuttuja fiiliksiä ja nimenomaan ei niille voi kuin nauraa. :D Kirjoitin myös itse siitä asukuvien aitoudesta ja välillä olen yli kriittinen itseäni kohtaan.

    https://siirikiviharju.blogspot.fi/search?updated-max=2017-08-08T23:54:00%2B03:00&max-results=2

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep ja vaikka sillä hetkellä tuntuu niin turhauttavalta, niin jälkeenpäin saa tokasta itelleen, että mitä ihmettä oikein aatteli, kun noin turhasta pilaa kivan hetken. :D Mäpä käyn kurkkaamassa myös sun postauksen asukuviin liittyen! ;)

      Poista
  2. Ihanat asukuvat ja ihana mekko♥ Mä niin tiedän ton tunteen, kun on jokin tietty visio kuvien kun kuvien suhteen, ja tuntuu siltä ettei se oma visio vaan tallennu kameralle sellaisena kuin pitäisi. Mulla toi liittyy siihen, että mussa on pientä perfektionistin vikaa :'D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Anniina! ♥ Toi tunne on niin tuttu! Eikös me muuten just maanantaina juteltukin tästä aiheesta? Mäkin mietin, et oonko jonkin sortin perfektionisti vaiko vaan niin kriittinen itteeni kohtaan... :D

      Poista