ITSEMYÖTÄTUNNON VAIKEUDESTA

Mä voisin melkein nimittää tätä jo postaussarjaks, kun aika ajoin postailen epäonnistumisista, itsetunnosta ja nyt heitetään kehään myös itsemyötätunto, joka ei sekään suurimmalle osalle oo itsestäänselvää. Aihe mulle tuli mieleen eilen töissä, kun olin jostain syystä taas ihan väsynyt ja jotkut jutut tuntu menevän ohi tai mönkään ihan vaan sen takia. Tiiättekö semmosia tyhmiä virheitä, jotka ei onneks kaada maailmaa, mutta sulle itelles tulee tosi hölmö fiilis. Tosin mulla se hölmö fiilis on ihan ympäri vuorokauden, mutta tiedätte mitä tarkotan.


Oikeastaan tiedän syyn, mistä mulla juontaa otsikon mukainen vaikeus itsemyötätuntoon ja luenkin erästä kirjaa tällä hetkellä, joka on saanut mut ymmärtään vähän paremmin itseäni ja oleen ehkä inasen armollisempi vieläpä. Se tosin ei liity itsemyötätuntoon, mutta liippasee aika lähelle sitä ja kirjasta onkin tulossa lukuvinkkipostaus bloginkin puoleen, kunhan vaan oon saanut viimesetkin sivut vielä päätökseen.


Yleensä ihmiset tuntee luonnollisestikin myötätuntoa muille ihmisille sattuessa erheitä ja ikäviä juttuja, mutta monetkaan ei osaa olla yhtä armollisia itselleen. Usein päässä starttaa virheen sattuessa järkyttävä tilitys, joka menee suunnilleen näin: oon ihan saatanan tyhmä, idiootti, miten voin tehdä tällasen virheen ja vieläpä tosi tyhmän sellasen. Ei kukaan muu ikinä tee näin tyhmiä virheitä, miksen kiinnitä enemmän huomioo, miksen ollu tarpeeks keskittyny... Ja tää on vielä aika armollisesta päästä, sillä välillä mielessä käy kyllä ihan hulluja ajatuksia pienten virheiden takia, sillä yleensä nää pienet sättimiset kehittyy ihan järjettömän suuriks ja taas niin negatiivisiks möykyiks mielen syövereihin.


Suomessa meistä kasvatetaan itsekriittisyyteen taipuvaisia, sillä yleensä ollaan onnistumisista hiljaa ja muutenkin kauheen vaatimattomia, kun taas negatiiviset jutut tuppaa yleensä oleen niitä puhuttavampia. Osakseen varmaan vaikuttaa myös se, että oon huomannut liian monesti itse ulkopuolisena, kuinka ihminen on määritelty vaan sen yhden virheen takia. Kyseessä on toki tuolloin yleensä ollut joku isompi virhe, joka todella muuttaa loppuelämän tai ainakin osan elämästä erilaiseks, mutta miks moisistakin täytyy sättiä niitä negatiivisia puolia esiin, koska luonnollisestikaan virheelle ei enää siinä kohtaa voi mitään ja on vaan opittava elään sen kanssa. Oonkin huomannut, että yleensä sitä katsoo muiden virheitä ja tekemisiä vaaleenpunasten lasien läpi, kun taas jos mietin itseäni tekemässä moisia, niin en varmaan sais hetken rauhaa mielen sopukoissa, kun jatkuvasti olis vaan ihan hiton inhottava tunne ja saisin pään pyörryksiin siitä oonko idiootti, tyhmä, epäonnistuja, saamaton ja kun mun osallisuudesta ei seurannu taaskaan yhtään mitään hyvää.


Arvatkaapa vaan oonko tänään taas yhtä mietettä viisaampana, sillä aloin miettiin tätä itsensä sättimistä vähän syvällisemmin. Pohdin ensinnäkin toki sitä, että mistä se juontaa juurensa ja sille löyty ihan looginen selitys, mutta aloin miettiin, että täytyykö mun vaan hyväksyä ensin se, että todella ajattelen itestäni noin niinä hetkinä, kun onnistun mokaan tavalla tai toisella ja sit ehkä miettiä miten itsemyötätuntoo sais parannettua. Mitään sen suurempaa keinoa mä en valitettavasti keksinyt, kuin sen, että jos mietit jonkun muun tekemässä sen saman vihreen kuin sä teit, niin miten suhtautuisit sillon? Itellä suhtautuminen muuttuu heti paljon suopeammaks enkä todellakaan lähtis sättiin ketään muuta moisista virheistä.


Aattelin laittaa seuraavaks ostoslistalle Ronnie Grandellin Itsemyötätunto -kirjan, sillä siitä saattas olla itsekriittisyydessä kylpevälle rutkasti apua ja saattas ehkä vähän paremmin myös ymmärtää itseään.

FAUX FUR JACKET / Minimum - SWEATER / Cubus - PANTS / Vila - ANKLE BOOTS / Tamaris - BACKPACK / Topshop

Pohdiskelujen ohella saatte kuvat marraskuun ekasta asusta, joka näytti tältä. Olisin kyllä kovasti kaivannut tohon kaveriks vielä nahkahanskoja, mutta arvatkaapa kuka hukkas toiset nahkahanskat vuoden sisään? Meikkis tietenkin ja sekin taas mulle tyypillisellä tapaa, nimittäin ne oli mun sylissä autossa enkä muistanut moista, nousin autosta enkä sit vissiin huomannu, kun ne sylistä tipahti maahan ja tajusin sen vasta paljon myöhemmin. Seuraavaks tuleekin varmaan ostettua ihan kunnon talvihanskat, sillä nahkahanskoille ei ihan hirveesti tarvetta ainakaan mun käytöllä tuu enää tän vuoden puolella, joten oon yrittänyt niellä tän uusien nahkahanskojen kadotuksen sillä tekosyyllä... Mikä siinä on, että en vaan osaa pitää niitä tallessa?

Samankaltaisia postauksia...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti